Järjestön historiallinen tausta
Lotta Svärd on perustettu naisten maanpuolustusjärjestöksi Suomen itsenäisyyden syntyvaiheiden aikaan. Lotta Svärd nimi tulee Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista. Lotta Svärd –runossa sotamies Svärd lähtee sotaan. Svärd ottaa vaimonsa Lotta Svärdin mukaansa. Sotamies kaatuu taistelussa, mutta vaimo jää rintamalle. Lotta-vaimo jää pitämään kanttiinia sekä huolehtimaan haavoittuneista sotilaista.
Alla on otteita Vänrikki Stoolin tarinoista osista, joissa kerrotaan Stoolin Lotta-vaimosta. Tutustukaa tekstiin ja kuvittakaa tekstiä piirtämällä esimerkiksi sarjakuvamuotoon.
J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat – otteita
Yhä vieläkin Lotta Svärdistä puhe syntyvi toisinaan, kun iltavalkean ääressä sotakumppani kohdataan.
Ennen kuin Suomessa taisteltiin, tuli morsioks hän sotilaan ja Svärd kun lähtöhön käskettiin hän Lottansa vei mukanaan.
Heleät oli silloin posket nuo sekä suu mitä herttaisin, ja mustien silmien välke tuo näön häikäisi uljaankin.
Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan, pian Lottakin surkastui: erin kolmin, hiukkasen kerraltaan sen kauneus kuivettui.
Ens talven pakkanen siit´ osan vei ylen tuima ja aikainen, osa toinen ens kesän saalihiks jäi, sen paahteli päiväinen
Ja kolmannesta, mi jäljellä ois, ei paljoa hän pitänyt; tuo kyynelvirtahan hukkui pois, kun kaatunut Svärd oli nyt.
Kun taas sota syttyi leimuamaan ja hän taas tuli meidän luo jopa tuskin muisti hän kauneuttaan, niin mennyttä kaikk´ oli tuo.
|
Sotaonnea seurata mutkaisaa sepä mielehen eukon tän, ja joukkoa suosi hän harmajaa, rakas meille siit´ oli hän.
Niin kulki hän karskeine urhoinens´ uljaana ja innoissaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit lens, ei kaukana Lottakaan.
Sill´ urheus poikien rakkaitten, sepä hälle riemua suo, ja hän arveli, kun tuli melskeeseen ”Etähämpänä ei ole nuo.”
Ja telttakin piti seisoa niin, ”ett´ urhot tilkkasen sais, jos ken tullis taisteluss´ uuvuksiin tai haavaa jos vaivuttais”.
Ja jos teltan tilkkuja harmaita sinä katselit tarkemmin, näit luoteja käynehen vieraina, sitäp´ eukko se kerskaskin.
Jo on aikaa siitä, kun eukon näin, mut en häntä voi unhottaa; hänt´ aina ma muistelen mielelläin, ja hän kyllä sen kannattaa.
Niin, helmi hän oli, se eukkonen, ja helmipä kalliskin; jos sietikin naurua hiukkasen, toki arvoa runsaammin. |